Havahduin tänään kaupassa takaani kulkeneen henkilön anteeksipyyntöön minun tuijottaessa lehtikaalia hyllyssä samalla kiroillen. Henkilö ei edes osunut minuun, lehtikaalille kohdistetut sadatukset taisivat vain säikyttää. Hieman huvituin tilanteesta ja pääsin näin hetkeksi yli kiroilemaan pistäneestä kurimuksestani ja seuraavan kerran heräsinkin taas sipuli kädessä hihittäen. Nyt jumalauta, pitäisi vielä jaksaa koko ilta kaiken maailma saatanan älämölöä ja ronibäckiä ja valitusta kasvisten syönnistä. Taidan kävellä kassalle oluthyllyn kautta. Pääsisipä nukkumaan, vaikka viikoksi tai kahdeksi. Jos voisi vain laittaa kellon soimaan kesäloman alkuun. En saanut hajanaista katsettani koottua tai väsyneitä silmiäni kohdistettua kunnolla.

Jotenkin autopilotilla se auto lipui kuitenkin kotipihaan lähiömarketilta. Kylmä IPA ja ruuanlaittoon. Miten saisin ajatukset irti seuraavasta työpäivästä – tai tästä kuluneesta. Kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan laatuaikaa ja kahdeksan unta. Paskat. Kahdeksassa tunnissa kuusitoista tuntia duunia, kuusi tuntia kotiaskareita autopilotilla, kaksi tuntia sekavaa höpinää ja poukkoilevia ajatuksia ja kahdeksan tuntia puoliunta vähän väliä havahtuen. En pysty olemaan miettimättä sitä, että joku päivä en ehkä olisi täysin riippumaton sataprosenttisesti tästä saatanan alipalkatusta, ylikuormitetusta psyykettä nälkäisen hillerin tavoin kaluavasta työstä.

Päivän viimeinen kokous pyöri edelleen mielessä. Istuin kaksi tuntia kuuntelemassa asiaa, joka ei koskenut minua millään tavalla, johon minulla ei ollut mitään sanomista, enkä tiedä miksi siellä olin. Kuuntelin kokousta pystymättä keskittymään sekuntiakaan. En suoraan sanoen kuullut suurtakaan osaa koko asiasta, koska koko ajan pohdin, miksi helvetissä istun kuuntelemassa asiaa, joka ei minua millään tavalla koske. Olisin voinut vaikka keitellä kahvia kollegoille sen aikaa ja sekin olisi ollut kokonaistoiminnan kannalta hyödyllisempää. Olisi ehkä pitänyt itsekin juoda kupillinen tai pari jos olisin päässyt hereille hetkeksi pois siitä hiipivästä raivosta ja turhautumisesta, miten mikään ei koskaan muutu, vaikka kuinka sanotaan.

Turhauttaa sekin, että kotona on sitten niin loppu tuosta sisällään kiehumisestaan, ettei jaksa vastata lapsille muuta kuin että ”en jaksa” niiden kysyessä voidaanko riehua. Se energia, jonka tulisi olla sitä yhteistä aikaa ja latautumista varten, on vedetty kaikki pois, ihan kuin olisi päivällä kytketty latauskaapelit väärin päin ja virta olisikin poistunut latautumisen sijasta. Helvetti kun sylettää. Olen kokenut kuitenkin työssä käynnin voimavaraksi pitkään ja enemmän antavaksi kuin vieväksi, mutta päivä päivältä, viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta sitä poltetaan kynttilää molemmista päistä. Nuorempana sen teki itse, nyt sekin tehdään puolesta. Olisikohan sellaisilla molemmilla päistä poltettavilla kynttilöillä hyvät markkinat, jos niitä möisi näin huumorimielessä muille työssään turhautujille.

Ja vieläkin kehtaan väittää, että tykkään työstäni, pidän sitä arvokkaana ja tavoitteellisena. Eikä itse työssä mitään, mutta tässä koko saamarin järjestelmän päättömyydessä, uusiutumiskyvyttömyydessä, byrokraattisuudessa ja tehottomuudessa. Samaan aikaan pyritään niin maksimaalisiin tehoihin, että kymmenentuhannen tunnin polttoaika saavutetaan viikossa. Tai täällä mihinkään tehoihin pyritä, vaan kustannussäästöihin, mutta samaan aikaan siellä kokouksessa istuu kymmenen ihmistä samasta syystä, vastaamassa siihen yhteen helvetin kysymykseen, joka siellä on oleellista. Ja eikä loppupelissä kukaan siihen edes kiinnitä huomiota, tuskin se vastaus on edes pöytäkirjassa, oleellisempaa on se, kuuluiko siellä nyt olla vai ei kun se on jossain perseessä oli näin määritelty jos nyt ylipäänsä oli.

Tiedättekö sen tunteen, kun sanat vaan alkaa valua suusta ilman että sitä edes tajuaa. Kun filtterit alkaa kadota ja siitä huolimatta, että se naapuri mummo toivottaa hyvää huomenta, tulvii omasta suusta Impaled Nazarenen Goat Perversionin äänimaailma. Sen hetken, kun tekee mieli hakata naamaa seinään. Ihan vain siksi, että korviin kuuluisi se töminä niin, ettei kuulisi ympäröivää meteliä, hälyä ja kaikkea äänisaastaa, joka estää keskittymästä oleelliseen. Tai siksi että se tuntemus vetäisi sen grillivartaan irti amygdalasta. Sen tunteen, kun vastaa työtoverin kysymykseen pärisyttämällä huulia sormella ilmaa ulos puhaltaen. Sen hetken, kun tuijottaa seinää ja vastaa kysymykseen ”otatko kahvia?” numerosarjoin. Tai sen kun kiroilee lehtikaalille ja ihmiset väistelevät sen takia. Uupunutko? Minäkö? En todellakaan – nyt apinat nukkumaan, jotta isi pääsee suihkuun itkemään ja sen jälkeen pyörimään unettomana kellokorttilaitteen kilahdusta odottamaan, jonka luokse on päätynyt huomaamatta siitä koskaan edes lähteneensä.